perjantai 23. marraskuuta 2018

    Odotin kissoja kykenemättä enää keskittymään mihinkään. Heräsin liian aikaisin, kävin labrassa ja sydänfilmissä, psykiatrilla ja tulin takaisin kotiin leipoakseni jotain tarjottavaa isälleni ja hänen uudelle naisystävälleen, jotka kissat toisivat. Kaksi kiusattua olentoa, jotka aiottiin laittaa piikille vain, koska muut eivät pitäneet heistä. Ja ei, en nyt puhu isästäni ja hänen seuralaisestaan.
    Unohdin käydä apteekissa ja tiskasin. Imuroin kotini ja kirjoitin post-it lapuille latinan prepositioita, jotta ehkä pääsisin maanantain tentistä läpi. Näkökenttäni välkkyi. Se oli outo tuntemus, kuin olisi pyörryttänyt, mutta ei mistään muualta kuin silmissä.
    14.20 Lähdin kaupungille ostaakseni Toiselle lahjaksi jäätelöä josta hän pitää. Hänestä tulisi kissojen kummatäti. Päätin käydä apteekissa hakeakseni mielialalääkkeet nro 3. Töistä soitettiin. En mennyt apteekkiin. Kerroin nuorisotyöntekijälle rehellisesti, että minulla oli todettu masennus, ja siksi minusta ei oikein ollut kuulunut erään projektin tiimoilta. Sovittiin, että annan sen nyt olla. Että olisin armollinen itselleni. Rupesin itkemään metron liukuportaissa. Olin helpottunut ja pettynyt. Typerä luuseri.
    Ostin isälleni syntymäpäivälahjaksi asioita, joita olimme syöneet aina hänen luonaan silloin, kuin yhteishuoltajuus oli ollut asia. Kesti hetki verestää rääkättyä muistiani siihen, kun olin ollut kymmenen. Hänestä lahja olisi hieno, minusta se oli piiloviesti siitä, että emme enää tunteneet toisiamme. Siskot eivät enää edes muistaneet hänen syntymäpäiväänsä.
    Kotiin tultuani muistin, että en käynyt apteekissa. Pesin uunin. Kello 20.37 päätin pestä kylpyhuoneen peilin. Siirsin varovasti lavuaarin reunalta pois alustan, jossa oli äitini tekemän saippua ja mietin sitten pitkään, pitäisikö minun siirtää ruusuilta tuoksuva nestesaippua kokonaan pois. Minulla ei juuri käynyt vieraita, ei enää, joten sitä ei kaivattaisi. Alun perin L-8 oli kieltäytynyt käyttämästä palasaippuaa ja olin ostanut nestesaippuan häntä varten. Nyt asialla ei ollut enää väliä. Ei sen jälkeen kun hän oli humalassa sanonut, että minun pitäisi tappaa itseni.
    Χάος laittoi viestiä. Hän kysyi joko minua jännitti. Vastasin, että pelkäsin kuollakseni. Tässä asunnossa asui jo ihan tarpeeksi monta onnetonta olentoa. Minä, ja kaikki huonekasvini joita en kastellut, koska makasin vaan sängyssä ja viiltelin. Mitä jos kissat eivät viihtyisi luonani? Jos täällä ei olisikaan tarpeeksi tilaa? Mitä jos ne eivät pitäisi minusta? Silmäni heittelehtivät taas. Kävin laittamassa valmiiksi ruokakipon ja vesikupin. Pyyhin vielä kerran keittiön tasot.
    Χάος vaihtoi puheenaihetta. Hän sanoi, että hänestä oli ollut kiva nähdä minut eilen. Ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun olin mennyt yöllä päivystykseen hakemaan rauhoittavia ja sitten säikäyttänyt hänet vain laittamalla kuvan odotushuoneesta. Oikeasti se oli minun sairas tapani karkottaa hänet pois. Silti hän oli tullut baarista minun luokseni ja vain pitänyt sylissä. Ei sanonut enää, että rakasti minua, mutta ei se olisi mitään toisaalta muuttanutkaan.
    Järjestin PlayStation pelini uudelleen selkämysten värien mukaan. Isäni soitti ja kertoi, että olivat matkalla. Meinasin tikahtua omaan hengenvetooni. Listasin syitä, miksi oli ollut hyvä idea hankkia seuraa. Ensinnäkin olisin konkreettisesti jollekulle tarpeellinen. Ei tarvitsisi enää pelätä yksinäisiä tunteja aamuöisin, kun heräsin unilääkkeistä huolimatta painajaisiin. Pidin kissoista ihan hirveästi. Saisin syyn nousta sängystä.

Todellisuudessa en ehkä sitten odottanutkaan kissoja. Odotin sitä, että minulla olisi tekosyy sanoa itselleni, että saan elää.
   

lauantai 2. joulukuuta 2017

Do you have the time to listen to me whine

Minulla on soittolista, jonne olen kerännyt kappaleita siirtymävaiheisiin. Siis sellaisiin vaiheisiin, kun minun täytyy päästä liikkumaan paikasta toiseen ja pysyä kasassa vielä sen aikaa kunnes pääsen kotiin oman pöydän alle piiloon maailmalta. Soittolistan nimi on Varjelu, ja se on ollut tänä syksynä tukenani esimerkiksi silloin, kun ajoin koiran kanssa eläinlääkäriin, mutta ilman koiraa pois, kun Χάος satutti minua aavistuksen yli rajojen ja jätti minut sitten yksin metroasemalle itkemään, kun olin junassa ja äiti soitti kertoakseen, että isäpuoli on ryypänyt palkkansa ja soittanut humalassa kaikki äidin sukulaiset läpi.

Koska minulla on tällä hetkellä vain kaksi vaihdetta, 100% not giving a damn ja 100% että välitin menetetynkin ajan edestä. Siksi olen tehnyt vielä vähän enemmän epätoivoisia tekoja saadakseni itseni tuntemaan oloni edes vähän vähemmän kuolleeksi ja sitten sen jälkeen paetakseni itseäni.

Tämän postaukseni teemana on eräs torstai, jonka aikana vedin itseäni vielä vähän syvemmälle hirttonaru kaulassa. Rakas Luoja, eikö tämä putoaminen ikinä lopu?

Hyvät olennot, saanen yksinoikeudella esittää:


ERÄS KATASTROFI


Eräänä keskiviikkona join itseni tarpeeksi humalaan itkeäksi, mutta en tarpeeksi humalaan jotta kyynelkanavani olisivat oikeasti auenneet. Lopputulos oli se, että annoin Χάοκσεν tehdä asioita joista en pitänyt ja sitten valehtelin hänelle että kaikki oli "Ihan ok, anna mun nyt vaan olla" mikä tietenkin tarkoitti sitä, että hän tiesi minun valehtelevan.

Seuraavana päivänä lintsasin luennot, mikä ei nykyään ole enää edes kovin tavatonta ja tuijotin seinää. Kävin välillä stalkkaamassa Facebookista olisiko Χάος jo herännyt. Aktiivinen viimeksi neljä tuntia sitten.

Lähdin töihin ja poistuessani syksyiseen lohduttomuuteen, jota maailmaksi kutsutaan, kuuntelin Varjelua ja toivoin, että minulla olisi kanttia vaan lakata olemasta.

Olin sanoinkuvaamattoman ahdistunut, mitä nyt olen aina. Minulla ei ole enää tavallista varjoa, vaan se kaikki auringottomuus, mikä heittyy kehostani on askeliini takertunutta ahdistusta, joka on tullut nuolemaan katuja. Siitä vaan ahdistus, miltä tuntuu asettua rautatieaseman liukuportaiden muotoiseksi?

Yritin lukea tenttiin ja laitoin Skyrimin soundtrackin taustalle. Eteeni istui junassa kaksi näkymätöntä, joiden päälle hyvin pian istuttiin.
Vaihdoin takaisin Varjeluun. Χάος oli ollut aktiivisena viimeksi 39 minuuttia sitten. Hengitin sisään ja ulos muutaman kerran. Kylkiluuni tuntuivat sulkevan ahdistuksen sisääni. Minua kadutti, että olin sopinut että menen tänään kylään erään vanhemman opiskelijan luokse. Tiesin, että Χάος vielä kysyisi miten voin. Mikä fiilis.

Kylkiluuni olivat tiellä. Menin töihin, tällä kertaa kirkkoon erään jouluproggiksen harjoituksiin. Minun pitää laulaa, enkä jumalauta osaa. Olen laulanut viimeksi alakoulussa ja nyt piti opetella vajaassa kuukaudessa koko taito uudelleen. En ollut enää niin ahdistunut, vain iloton.

Junassa takaisin Helsinkiin Χάος kysyi, miten menee. Sanoin, että kaikki on ok.



 

Χάος alkoi puhua muusta. Jollakin tapaa olin taas surullinen ja lakkasin vastaamasta, jotta en tiuskaisisi mitään. Menin kaverini luokse, ja hän oli humalassa. Sitten minä olin humalassa. Katsoimme joitan elokuvaa ja totesin, että en enää pääse julkisilla kotiin. Siirryin veteen, hän ei. Alkoi lääppimään.

Χάος laittoi minulle kuvan kissanpennusta, jolla oli lautasen kokoiset silmät. Yhtäkkiä välitin ihan liikaa. Join lisää vettä. Kirjahyllyssä oli Suomi-aramea-suomi sanakirja. Miten tässä näin kävi. Ahdisti niin paljon, että tuntui, että saanut henkeä. Silti ilma virtasi edestakaisin ja rintakehäni nousi ja laski. Jokin yritti kiivetä kurkkuani pitkin ylöspäin.

Vastasin viestiin, mutta seurani yritti varastaa huomioni. Χάος ei ollut enää paikalla, ei koko iltana. En tiennyt, mitä tehdä ja aloin itkemään. Olin humalassa.

Ja sitten minä makasin vanhemman tieteenharjoittajan kanssa tietäen, että eihän se tee kuin pahenna asioita. Hän ei huomannut, miten mustelmilla olin enkä minä maininnut asiasta.

Seuraavana aamuna laitoi Varjelun korviini ja lähdin hakemaan autoa, jolla auttaa äiti lääkäriin juttelemaan psykiatrin kanssa. Yritin tavoittaa Sinkkitablettia, mutta se oli ihan sama kuin jos olisin mennyt kadulle seisomaan ja yrittänyt kauhoa sormillani pilviä.

Χάος, aktiivinen nyt. Huokaisin ja mietin montako turhaa kaloria olin edellisenä yönä juonut. Läsnäoloni tavoitti H:n. En vittu edes tiedä miksi minä häneen otin yhteyttä.

"Moi. Muistatko sielä ainejärjestön risteilyltä sen yhden tyypin, jonka sanottiin panevan kaikkea, mikä liikkuu, mutta joka oli oikeasti ihan kiva ihminen?"
"Joo."
"Mä taisin mokata eilen."
H ei vastannut mitään hetkeen. Meinasin kompastua ja pysähdyin liikennevaloihin. Χάος oli ollut aktiivinen viimeksi kolme minuuttia sitten.

"Entä Χάος?"
"No ei se nyt tässä merkitse. En mä seurustele sen kanssa. Koska se ei ole mahdollista. Koska se on vittu naimisissa."
"Mä tiedän. Mut aiotko kertoa sille?"
"En tietenkään."

H sanoi, että hänen täytyy mennä, mutta hän palaisi asiaan.
"Me voidaan nähdä tänään, siis ihan koko perhe. Otan yhteyttä kun näen muut."

Mutta me emme olleet enää se me, johon hän viittasi. Oikeastaan me ei ollut en lainkaan sen kaltainen kuin ennen. Nyt se ensinnäkin oli enää vain kolme viidesosaa, H, SH ja V. Loput meistä oli yksi viidesosaa poissa ja yksi viidesosaa väsynyt elämään.
"Kiitos, mutta ei tarvitse", sanoin H:lle. "Mä pärjään kyllä."

Ajoin äidin lääkäriin, sitten kävin hänelle kaupassa, autoin hänet keppien kanssa hautasmaalle viemään kummipojalleen kynttilän haudalle. Palautin auton ja lähdin kotiin. Minulle oli tullut useita viestejä, myös Χαοκσελτα, mutta en avannut niitä. Minä aktiivinen viimeksi viisi tuntia sitten. Olin unohtanut kuulokkeet autoon. Kylkiluuni muotoili ahdistusta uudelleen ja uudelleen kunnes pääsin, kotiin jossa oli niin pimeää, että kehoni saattoi heittää sen ympäriinsä vastoin varjojen sääntöjä.

Sängyssäni nukkui Sinkkitabletti.
"Älä sano mitään. H kertoi jo", hän sanoi minulle unisesti vaihtaessani yöpukuun. Hänen silmänsä olivat huoneessa ainoa, mikä ei ollut ahdistuksen väristä. Miten olinkaan joskus saattanut sanonut niiden väriä tylsäksi.
"Musta on tulossa sä."
"Sä taidat olla aika toltaltas."
"Mä oon tainnut olla aika pitkän aikaa."

Menimme Sinkkitabletin kanssa ruokapöydän alle. Otimme peiton mukaan ja makasin hänen sylissään hänen kertoessaan minulle miten oli viime aikoina syönyt vain yksisarvismuroja ja, miten hänellä oli nykyään poikaystävä.

"Ihan sama vaikka susta ois tulossa mä. Mulla on kaikki nyt hyvin. Jaksa vaan tänne asti."
Valehtelin, että yrittäisin. Oikeasti olen jo asettanut arvion, milloin ei enää tarvitse yrittää.

Sinkkitabletti nukahti taas. Hänen ripsensä levittivät varjot hänen poskilleen, kas ahdistus oli taas painunut kasaan. Sääli ettei se nukkunut koskaan.

Hain kännykkäni ja aloin lukemaan viestiketjuja.
Huudatin Varjelua keittiössä.


Χάος aktiivinen nyt.

perjantai 17. marraskuuta 2017

There's a hope that's waiting for you in the dark

Istuminen sattui, joten jäin seisomaan saapuessani myöhässä tilaisuuteen. Purppurapaitainen mies puhui yksinkertaisia asioita, ja me kaikki tartuimme niihin kuin haudastaan esiin kaivautuva tarttuu ilmaan ennen kuin alkaa kiskomaan itseään ylös.
Χάος katseli minua huoneen toiselta puolelta. En osanut lukea hänen ilmettään.
Vieressäni oleva nainen tarttui minua äkisti reidestä. Olin ollut hänen kanssaan samalla kurssilla joskus viime syksynä, ja hän oli kutsunut minua sympaattiseksi.

"Tuo ei ole enää kaunista", hän sanoi vakavasti.
Hymyilin ja siirsin hänen kätensä pois. Kerroin että elämässäni oli vain ollut vähän muutoksia viime aikoina, että kaikki oli hyvin ja painoni nousisi taas. Että tämä ei ollut tarkoituksenmukaista.

Myöhemmin siivotessani tarjoiluja pois L-8 halasi minua ja nosti ilmaan.
"Olet niin kevyt", hän sanoi ja puristi tiukemmin minut itseään vasten. Viikkoa aikaisemmin hän oli nukkunut vieressäni ja olimme kyselleet vuorotellen kysymyksiä. Olin valehdellut hänelle, jotta saisin edelliset valheeni kuulostamaan järkeviltä. Sain Χάοκσεν ja Sinkkitabletin kuulostamaan samalta henkilöltä.
En tahtoisi valehdella. En etenkään L-8:lle, hän on hyvä ihminen. Mutta en voi kertoa hänelle totuuttakaan. Näkymättömät hän ehkä käsittäisikin, tai no, ei käsittäisi mutta yrittäisi hyväksyä että ne ovat osa maailmankuvaani. Mitään muuta hän ei ymmärtäisikään.

Siivosin tarjoilut kokonaan pois ja L-8 kielsi minua tiskaamasta. Se oli
Χάοκσεν tapahtuma ja hän voisi hoitaa sen itse loppuun. Jatkoin tiskaamista ja he riitelivät käytävällä. Ilmeisesti L-8 oli kyllästynyt siihen, että Χάος käytti häikäilemättä hyväkseen sitä, että tein muiden mieliksi kaiken minkä vain voin.

Todellisuudessa asia ei ole ihan näin. Jos joku pyytää minulta jotain, mitä ei itse viitsisi tehdä, kiroilen kulmat koholla ja teen sitten mitä pyydettiin. Jos joku sanoisi minulle "hyppää!" kysyisin lopulta "Kunka korkealle?"
Jos Χάος pyytäisi minua hyppäämään, sähisin kulmat koholla ja kysyisin: "Mistä?"

Käyn töissä enää vain muodon vuoksi. En yritä kehittää itseäni, vaan esittämään että olen motivoitunut.
Käyn yliopistossa enää vain muodon vuoksi. En tahdo oppia tai saada opintopisteitä vaan esittää, että kaikki on jotakuinkin hyvin.
Käyn äidin luona vain jotta hän saisi kuvan, että nyt meidän pieni kriiseleivä neljän hengen perheemme on yhtä enemmän kuin koskaan. Viestittelen myös siskojen kanssa aktiivisesti samasta syystä.

Oikeasti olen päättänyt lopettaa. Kaiken.
Olen puhunut siitä, miten tulevaisuudella ei ole mitään tarjottavaa minulle, koska mieleni mallit ovat niin sekaisin. Voisin saavuttaa täydellisen onnen, mutta näkisin sen vain harhakuvana eikä se riittäisi.
Minulla ei ole kanttia tappaa itseäni.
Ehkä siis vain kutistun pienemmäksi ja pienemmäksi. Nautin siitä, miten suurin osa ihmisistä katsoo ihaillen, miten kaunis olen. Miten Χάος katsoo minua haluavasti.
Ja ehkä sitten lopulta pienenen olemattomiin.
Hyvä niin.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Hold on to My Name

Kun olitte lapsia, toivoitteko koskaan koiranpentua?

Minä en. Silti ollessani viidennellä luokalla, kun äitini toi yllätykseksi cockerspanielin pennun olin maailman onnellisin. Meillä oli aina ollut vain isoja koiria, sellaisia jotka painavat enemmän kuin minä nykyäänkään. Ei niitä saanut viedä ulos tai jos niille heitti palloa ne keilasivat kumoon tuodessaan sitä takaisin. Nyt meillä oli oikea koira, sellainen jonka kanssa tehdä metsäretkiä, jolle opettaa temppuja ja jonka saattoi tuoda sänkyyn nukkumaan kunhan äiti ei huomannut.

Eilen vein tuon koiranpennun eläinlääkäriin saamaan eutanasian. Siltä oli mitä ilmeisimmin mennyt munuaiset, eikä mikään pysynyt sisällä. Eläinlääkäri antoi ensin eteisessä piikin, jonka jälkeen koira nukahti syliini. Sen jälkeen kannoin sen pöydälle, lääkäri ajeli jalasta vähän karvoja ja mieleni huusi häntä lopettamaan niin kovaa, että varmaan kaikki näkymättömät koko Uudellamaalla kuulivat. En lopettanut itkemistä ennen kuin koiran jalat nytkähtivät ja se oli ohi. Eläinlääkäri esitti vieressä itkevälle äidille kysymyksiä. He puhuivat jotain veroilmoituksesen täyttämisestä. Elämä jatkuu.
Oikeastaan se on aika kaunis tapa lähteä, etuoikeus joka on täällä suotu vain eläimille.

Minulla on Χάοκσεν lisäksi toinen hyvin läheinen ihminen yliopistolta. En ole keksinyt hänelle lempinimeä, joten en ole puhunut hänestä, vaikka hän oli auttamassa minua muutossakin. Hän on autistisen pikkutarkka persoona, joka pitää partaansa ponnarilla ja jonka elämän kaksi suurinta nautintoa lienevät es ja byrokratia. Silti hän on hyvin kiltti, halaa niin että henki salpautuu ja jaksaa analysoida pieniä ongelmiani aamuöisin.

Meidän oli tarkoitus nähdä eilen, mutta laitoin viestiä että en pysty. Äiti oli ollut jalkaleikkauksessa eikä voinut kävellä enää tänä vuonna, isäpuoli muuttanut pois sanoen että emme olleet hänen lapsiaan ja että 12 vuotta eivät olleet merkinneet mitään, töissä oli tapahtunut kuukausi aikaisemmin jotain kamalaa se poika kuoli ja lääkärini oli kieltäytynyt nostamasta kilpirauhaslääkkeideni annostusta. Rehellisesti sanottuna tällä hetkellä ei tarvitse olla kovin suuri vastoinkäyminen niin se puhaltaa minut kumoon.

Ystäväni, kutsutaan häntä nyt vaikka nimellä L-8 vastasi vetäytymisaikeisiini, että ei käy. Menimme tapahtumaan, jonne olimme alun perin suunnitelleetkin menevämme. Kävin aina välillä vessassa pyyhkimässä silmiäni. Sovin Χάοκσεν kanssa, että tapaisimme myöhemmin illalla, mutta siihen oli aikaa. Istuin nurkassa takki päällä ja kohta itkin hysteerisenä. Miten kaikki kamala pitää tapahtua samaan aikaan? L-8 ehdotti että menisimme minun luokseni, jotta voisimme jutella ilman, että ihmiset katsoisivat kieroon kun hajosin kappaleiksi. Hänen kätensä olivat lämpimät ympärilläni. En tahtonut mennä kotiin. Tämä on ihan hyvä paikka asua, mutta olen ehdollistanut sen ahdistukselle. Koko sen ajan kun olen täällä asunut asiat ovat olleet todella huonosti.

L-8 vei minut sitten elokuviin katsomaan the Blade Runnerin. Pidin hänen takkiaan peittona ja hämmennyin kun Krista Kosonen puhui yhtäkkiä suomea kesken elokuvan. Itkin aina välillä, joskus koiraa, mutta lähinnä itseäni. Sitä että jouduin huolehtimaan äidin toimeentulotuesta käydessäni hänelle apteekissa, sitä että en ollut tajunnut ennen eläinlääkäriin menoa käydä ostamassa koiralle euron juustoa kun se rakasti niitä. Sitä että olin typeränä rakastunut mieheen, jonka kanssa en voisi suunnitella tulevaa. Sitä etten enää jaksanut yrittää tahtoa elää.
Olin myös hyvin väsynyt. Olisin voinut tuijottaa vaikka virityskuvaa saaden siitä virikettä aivoilleni. "Minä olen laihempi kuin nuo", ajattelin jokaisen naisnäyttelijän kohdalla. Tunsin outoa hyvänolon tunnetta, ylpeyttä itsestäni, mitä en ollut kohdannut aikoihin. Aloin taas itkemään.

Päädyimme lopulta minun luokseni, Χάος, L-8 ja minä. L-8 kokosi ruokapöydän tuolin, jota en ollut saanut itse koottua. Sitten he lukivat vuorotellen ääneen Fifty Shades of Greytä vastusteluistani huolimatta ja aina alkaessani itkemään lupasivat, että eivät lähtisi elämästäni. Se on tietenkin vale, mutta kovin kaunista heiltä. Ehkä pieni osa heistä jopa uskoo siihen. Sitten L-8 meni sänkyyni nukkumaan vetäen oven kiinni perässään. Jäimme Χάοκσεν kanssa kahden. Nojasin hänen olkapäähänsä puoliksi hänen sylissään hänen sormiensa silittäessä ihoani vaatteiden alla. Hän tuoksui samalta kuin S, mutta todelliselta. Hän kysyi pärjäänkö yksin ja suuteli minua pitkään. Sitten hän lähti kotiin ja jäin yksin pimeään keittiöön. Istuin pöydän alle peittoon kietoutuneena kunnes L-8 heräsi ja lähti luennolle. Hän halasi minua ovella vielä kerran ja käski mennä nukkumaan. Kiroilin hänen paitaansa miksi kaiken piti olla niin kamalaa.

"Ai kaiken vai? hän kysyi.
"No, ei ehkä ihan kaiken", myönsin ja hän poistui vesisateeseen.

Minulla on aika tyhjä olo. En ole syönyt, enkä nukkunut, mutta se ei haittaa sillä silloin olen liian sumussa olemaan onneton. Χάος kysyi viestillä uudelleen pärjäänkö. Tahtoisin vastata, että kyllä se tästä, mutta en usko niin. Valehtelin hänelle kuitenkin. Hän lupasi vaihtaa isäpuolelta "lainaamaani" kitaraan uudet kielet.

Minulla on ikävä sitä koiraa.

maanantai 4. syyskuuta 2017

What are you waiting for

Katselin kuinka lauma näkymättömiä vaelsi päämäärättömän näköisinä minua vastaan. Aleksanterinkatua nuoleva auringonvalo taittui heidän lävitseen, kun tunnistin joukosta tutut kasvot.

H.

Hänen näkemisensä sai syksyn kylmästä tuulesta huolimatta rinnassani kasvamaan kevään, joka levitti kukkaloistonsa silmieni taakse ja kitoutui halaamaan aivojani.

Hän tuoksui laventelilta ja otin hänet mukaani kotiin. Kaivoin jostakin vapulta jääneet kaksi lonkeroa. Ne olivat lämpimiä, mutta mikäpä siinä.

Kun olin pieni, minulla oli tapana mennä maailmaa piiloon saunan lauteiden alle. Itkin siellä hiljaa itsekseni ja halasin polviani. Parin tunnin kuluttua joku, yleensä äiti, löysi minut sitten, mutta siihen mennessä olin saanut olla tarpeeksi kauan turvassa.
 Nyt minulla luonnollisestikaan ei ole saunaa eikä näin ollen lauteitakaan. Mutta hyvä valkoinen ruokapöytä minulla oli ja sen alla harmaa karvamatto, joka tuntui pehmeältä paljaan jalkapohjan alla.

"Maameri", hän sanoi viitaten mattoon. Maasta tehty meri, joka tuntui samalta kuin aallot jaloissa.

Istuuduimme vastakkain pöydän alle ja kerroin hänelle Ursula K. LeGuinin Maameren tarinoista, siitä miten osasin joskus kaikki saarten nimet ulkoa, ja Atuanin holvihaudoista, joka oli aina ollut mielestäni kirjoista paras.

Hän istui hiljaa ja kuunteli. Hänen sormensa silittelivät maton hapsuja.

"Kerrotaan salaisuuksia", hän pyysi, kun lopulta lopetin monologini ja vain tuijottelin ruuveja, jotka olin vääntänyt hieman vinoon pöytää kootessani.

"Millaisia salaisuuksia?"

"Sellaisia, jotka saavat meidät kuulostamaan ihmisiltä."

"Minä olen ihminen."

"Sinä olet lohikäärme."

Nauroin. Se oli kauneinta, mitä minulle oli sanottu pitkään aikaan.
"Hyvä on. Aloita sinä."

Hän mietti hetken.
"En erityisemmin välitä suklaasta."

Olin erittäin hämmästynyt.
"Et vai?"

"No, oletko koskaan nähnyt minun syövän suklaata?"

Mietin hetken. Mitään ei tullut mieleen. Pudistelin päätäni:"Tuo ei saa sinua kuulostamaan ihmiseltä. Se saa sinut kuulostamaan oudolta."

H nauroi ja potkaisi vahingossa tuolinjalkaa vaihtaessaan asentoa.
"Ei se kuule ole itsestäänselvyys. Maailma vain sattuu olemaan teidän suklaasta pitävien puolella. Sinun vuorosi."

Olin pitkään hiljaa. Mietin millaista oli olla ihminen. Mietin, mikä minusta enää oli ihmistä, mikä pelkkää puhdasta, pahaenteistä ongelmaa.

"Kannan mukanani esineitä jotka ovat vain puoliksi minun."

"Kuten esimerkiksi?"

"Koru jonka S valitsi silloin toisena tammikuuna", sanoin viitaten erääseen merkkipäivään ja näytin ranteessani olevaa toisiinsa liittyneiden sydämien ketjua. Kaksi sydämistä oli vääntynyt lähes muodottomiksi.

"Miksi tuo ei olisi kokonaan sinun?" H kysyi ja terävä huokaisu kävi hänen huultensa välistä.

"Koska S ole enää täällä. Koska tämän piti jollain naiivilla tavalla olla osoitus siitä, että olemme aina yhdessä." Katsoin maahan. Sukissani oli koirankarvoja, vaikka en ollut käynyt äidin luona moneen viikkoon.

"Entä muuta?" H kysyi ja ymmärsin, että ei ollut aika puhua hänen veljestään. Vieläkään.

"Kannan välillä Χάοκσεν sytkäriä mukana. Se löytyi muutossa sängyn alta enkä aio palauttaa sitä."

"Tuo on lähinnä surullista"

"Mutta kovin ihmismäistä."

H päästi hyväksyvän ynähdyksen.
"Ja kuka minä olen sanomaan yhtään mitään."

Hänen ei tarvinnut selittää asiaa sen enempää. Tiesin kyllä, että hän viittasi työhönsä, joka söi häntä hengiltä pala palalta, ja josta hän ei olisi voinut vähempää piitata. Silti hän vuodesta toiseen jatkoi pitäen kiinni epätoivoisesta romanssistaan, joka ei koskaan voisi tulla julki.

"Vieläkö kirjoitat?" H kysyi vaihtaen taas puheenaihetta.

"Satunnaisia runoja. Blogitekstejä, joista puoliakaan en julkaise. Jotakin kesken jääviä novelleja ehkä joskus."

"Yhtä asiaa olen jäänyt miettimään. Siis ottaen huomioon, mitä teet työksesi ja mitä opiskelet."

"Yhtäkö vain?" 

"Mikset kirjoita Jumalasta"

Hymyilin hänelle: "Mutta minähän kirjoitan."

H hymähti ja näpelöi taas mattoa. "Niin, mistä minä sen tiedän jos et erikseen alleviivaa. Minulla ei ole jumalia."

"Ymmärrän", vastasin. Hiljaisuus laskeutui jälleen välillemme. Naapurissa pesukoneen linko hakkasi seinää.

"H, miksi sinä tulit tänään tänne?" En nostanut katsettani.

"Rehellisesti sanottuna en tiedä."

"Eipä sillä niin väliäkään. Olen iloinen, että tulit. Täällä ei ole käynyt ketään pitkään aikaan."

H kohautti olkiaan. Hänellä oli samanlaiset hartiat kuin veljellään. Ei kovinkaan leveät, mutta sopusuhtaiset. "Lopetetaanko tämä synkistely?"

"Itse tahdoit, että leikitään ihmisiä."

"Totta. Mutta ryypätään mieluummin."

"Isommassa kädessä ei tarvitse pelätä", sanoin ja kilistimme tölkeillämme.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Unloved

On yksi asia, mitä pelkään kuollaksi ja on yksi asia jonka takia elämäni on niin kamalan vaikeaa. Nyt ne asiat ovat sotkeutuneet toisiinsa ja voin oikeasti todella huonosti.

Pelkään hylätyksi tulemista. Sitä, että omat ajatukseni osoittautuvatkin oikeiksi.

Sä olet pettymys
Sä olet turha
Sä oot vaan kiva lisä
Sun ei oikeesti ois pitänyt syntyäkään
Kaikkien ois parempi ilman sua
Sä et kelpaa
Sä et riitä

Jotenkin aina käy niin, että ihmiset jatkavat elämäänsä ja jättävät minut jälkeensä. Minulla ei ole vanhoja lapsuuden aikaisia ystäviä, ei sukulaisia jotka pitäisivät yhteyttä tai enää edes näkymättömiä, jotka istuisivat ruokapöytäni toisella puolella juomassa teetä ja kuuntelemassa, mitä minulle kuuluu.

Ja sitten kävi niin, että S lähti. Ja se tuhosi minut täysin.

Olen Sinkkitabletin avustuksella poiminut isoimmat palaset talteen, mutta minusta puuttuu niin paljon kaikkea - ääriviivoja, sisältöä, yksityiskohtia - että ei ole ihmekään, että tyhjiö nimeltä minä on korvautunut pelkällä ahdistuksella.

Ja tällä hetkellä pelkään, että myös vuoden aikana rakentamani Uusi Ihmeellinen Elämä murenee pois. Minulla on muutama kaveri ja sitten kaksi hieman läheisempää ihmistä, joista toinen on.. no, Χάος. Pelkään ihan oikeasti ihan hirveästi, että he kyllästyvät siihen, miten minulla ei ole koskaan asiat hyvin ja vain itken. Puhumattomuuteni ja se, miten en osaa olla hiljaa. Samaan aikaan päässäni huutaa oma ääneni, joka sanoo että olisi ihan oikein jos uutuudenviehätys hälvenisi minusta. Eihän minussa ole mitään, miksi pitää kiinni.

Kun tähän lisätään se, että hankalinta minulle tässä elämäksi kutsutussa konseptissa on, että en osaa tehdä valintoja, olen muuttunut täysin passiiviseksi raunio-olennoksi, joka vain odottaa että lakkaa olemasta. Enkä nyt tarkoita sitä, ettäkö oikeiden valintojen tekeminen olisi vaikeaa. Tarkoitan ylipäätään valintojen tekemistä.

Ihmiset tekevät kaiken aikaa valintoja. Tiedostettuja ja tiedostomattomia. Enkä minä voi sietää sitä, miten vaikeaa se on. En ymmärrä, miten olen onnistunut saamaan töitä tai opiskelupaikkaa, kun ylipäätään se, että menen kauppaan ja valitsen, mitä tahtoisin syödä on suurimmaksi osaksi liian vaikeaa. En koskaan käy missään Subwayssa tai vastaavassa, kun se että seisoisin siinä niin ja valitsisin yksi kerrallaan asioita ei vaan onnistu.

Tiedän kyllä, mistä tämäkin johtuu. Pienenä jouduin olemaan äidin ja isän välissä ja tekemään valintoja, joissa toinen aina joutui pettymään. Ja pohjimmiltaan päätökset ovat jotakin, mitä ihmisten on helppo tuomita. Ja haluaisin, että minusta pidettäisiin, jotta osaisin itse pitää itsestäni. Ei se niin toimi, mutta niin minä käytännössä toimin. Menen aina sen mukaan, mitä muut haluavat ja olen hiljaa jos vaikka äänestetään, missä käydään lounaalla. Jos istumme Χάοκσεν kanssa jossain iltaa ja hän kysyy tahdonko juoda jotain kieltäydyn ja sitten inttämisen jälkeen lopulta annan hänen tuoda mitä tahtoo.

En tiedä olisiko minulle niin iso kolaus, jos joku rajoittaisi toimijuuttani niin, että en saisi päättää omista asioistani. Todennäköisesti tylsistyisin ennemmin kuin kokisin sen ikäväksi. Pidemmän päälle varmaan pää hajoaisi, mutta sitähän se on tehnyt niin kauan kun muistan.

Enkä kohta enää vaan yksinkertaisesti jaksa. Mietin häiritsevän paljon, miten voisin korjata tilanteen. Miten voisin pelastaa itseni. Mietin, mitä voisin sanoa tai tehdä, jotta en menettäisi taas kaikkea - menettäisi itseäni.


torstai 3. elokuuta 2017

Show me a shot of a miracle and I'll find the dirt on the frame

En oikein tiedä, mitä tekisin itseni kanssa.
Olen aika rikki, vaikka oikeasti siihen ei pitäisi olla mitään syytä. Minulla on perhe, joka on tautisen sekaisin, mutta joka välittää minusta. Minulla on ihan oikeita ystäviä. Ja sitten minulla on Χάος, ainakin jollakin tavalla. Ainakin osaksi. Minulla on uusi kaunis koti, joka on juuri sellainen, missä voisi asua Haruki Murakamin henkilöhahmo.

Silti en jaksaisi nousta sängystä aamuisin, aamupäivisin, iltaisin. Avaan vain parvekkeen oven ja kuuntelen, miten maailma elää.
Niin, minä tosiaan muutin.
Ihmispesää ei enää ole.

Eikä siten Sinkkitablettiakaan.

Kun olin tehnyt muuttoilmoituksen maistraattiin ja Postille hän oli seisonut kynnyksellä kuin ei olisi uskaltanut astua enää sisälle. Kesätuuli heilautti hänen lumihiuksiaan.

"Mä en muuta."

Minulla oli viimeiseltä riparilta jäänyt rukoushelmet ranteeseen. Pyörittelin hopeista minä-helmeä. Se tuntui liukkaalta sormia vasten. Yritin riidellä Sinkkitabletin kanssa, vaikka oikeasti tiesin, että se oli turhaa. Asiat olivat jo loksahtaneet paikoilleen piittaamatta siitä pidinkö palapelin muodostamasta kuvasta vaiko en.

"Sun ei tartte lähtee."
"Mut sun pitää."

Hopeinen pinnoite helmestäni oli alkanut lohkeilemaan. Alta paljastui vaaleanpunainen muovi. Juuri sellainen minäkin olin. Vähän rikki. Lasisen kuoreni alta kiemurteli savu ulos.

En ole nähnyt Sinkkitablettia sen jälkeen. Oikeastaan en ollut nähnyt häntä ennen sitäkään tänä kesänä. Puoliksi Χάοκσεν ansiosta minulla oli heinäkuun puoleen väliin leirejä niin, että en paljoa kotona näkynyt. 

Näin konfirmaatioita, huoltoasemia, iltapukuja, sinisiä kellokukkia tienpientareilla ja pulun, joka käveli minua päin. Näin auringonlaskuja leirikeskusten kattojen yllä, kattohaikaroita ja ukkosmyrskyn. Näin kaukobusseja, kirkkoja, joissa en enää milloinkaan kävisi ja työyhteisön, jonne en koskaan palaisi. Näin ja koin niin paljon, mutta kaikki tuntui turhalta. Jesariliitokseni olivat rikkoutuneet ja minusta varisi palasia jälkeeni kuin jokin groteski Hannun ja Kertun modernisointi. Tekemälläni työllä ei ollut minulle väliä, hengenvedoillani ei ollut väliä.

En tiedä, mitä enää tekisin itseni kanssa.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

--//--//

2016 Juhannusaatto

Luurankoni oli tehty lasista. Maalasin sormenpääni pinkeiksi ja pudottelin runoja askelissani. Haaveilin silloin muistoista, joita ei koskaan ollutkaan. S oli poissa ja hiljaa sydämessäni aloin jo uskoa, että hän ei ole palaamassa takaisin. Haaveilin omasta ihmispesästä, uudesta alusta ja uudesta minästä. Olimme saaressa, ja laskeva aurinko heitti Sinkkitabletin hiukset aprikoositaivaaksi. Muistan, että tunsin itseni yksinäiseksi.

2017 Juhannusaatto

Makasin koko päivän sängyssä. Näin unia hampaista ja tulevista leireistä ja Sinkkitabletista, joka ei kuitenkaan ollut missään. Riitelin vähän yliopistoystäväni kanssa ja lopulta hän oli iloinen kun otin kaiken omille harteilleni. Taivas oli sininen kuin S:n silmät ja muistelin, miten olin nukkunut sellokotelossa. Mietin itseäni vuosi sitten. Olin ollut hyvin hyvin rikki, mutta eri tavalla kuin nyt. Silloin olin ollut tuulessa kulkeva lehti, koska minulta puuttui asioita. Nyt olin sijoiltaan mennyt universumi yhden pään sisällä, koska minulla oli liikaa kaikkea, mikä ei kuulunut minulle.

Χάος

Päätin lähteä kävelylle. Minulla oli ikävä häntä.
Oikeasti minulla oli ikävä myös S:ää ja Sinkkitablettia. Ja R:ää ja H:ta ja ehkä vähän S.H:takin. Pieniä varjolapsiani ja tähtiä, jotka olivat muuttuneet linnuiksi.

Ehkä minun ei ollut alunperinkään tarkoitetus rakastaa, ja siksi tämä kaikki on niin monimutkaista.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Wake up dear

"Elämä sattuu", totesin ärtyneelle Sinkkitabletille heitettyäni hänen yhdenyönjuttunsa sängystäni.

 Oli aamu ennen vappuaattoa, ja olin vasta tullut kotiin. Ulkona satoi muistoja hetki sitten tippuneesta rännästä, kuin taivas olisi vielä tuntenut pisaroiden jäljen kannessaan.
 Palelin niin paljon, että pelkäsin kuolevani. Harmaassa valossa ihmispesä näytti siltä, kuin sielläkin olisi satanut muistoja, mutta ne eivät kuuluneet minulle.

"Voitko vaikka kehittää normaalin vuorokausirytmin", Sinkkitabletti sanoi todettuani, että voisin sulkea verhot surkean auringonpaisteen irvikuvan edestä ja mennä nukkumaan.

Lupasin, että vapun jälkeen yrittäisin. Hän lupasi, että en kuitenkaan yritä koska kuitenkin draamailisin joitakin vapun jälkimaininkeja.
Hän oli oikeassa.

"Kai sä tiedostat sen, että ei se tule koskaan rakastamaan sua", Sinkkitabletti sanoi halatessaan minua jonkin osakunnan hengailutilojen unisexvessassa.
Olin kahden päivän ryyppäämisen jäljiltä sekainen, väsynyt ja tasaisessa nousu- ja laskuhumalan vuorovedessä.

"Miksi tässä pitää aina mennä näin? Miksen vaan voisi olla olematta onnellinen kokonaan jos sen hintana on aina tällainen syyllisyys ja ahdistus?
Tuntui että jäätyisin hengiltä. Oli liian kauan aikaa siitä, kun olin viimeksi syönyt mitään, ja oikean kunnollisen ruoan syömisen ilman, että olisin käynyt yrittämässä oksentaa kaiken ulos, olin lopettanut jo useampi kuukausi sitten.

Sinkkitabletti ei vastannut. Hän suuteli sotkuisia, glitteristä likaisia hiuksiani ja keinui hiljalleen edestakaisin pitäen minua sylissään.

"Musta on tulossa sä."

"Sä et koskaan ottaisi rahaa seksistä."

"Vielä. Sitä paitsi mä kauppaan mun tunteeni ihan mistä vaan. Oon rakastunut johonkin ajatukseen, että rappiossa on jotain helvetin kerronnallista kauneutta, jolla voin tehdä itsestäni sadun."

 Sinkkitabletti nauroi. Ei pahantahtoisesti vaan vähän samoin kuin Ron ja Harry joskus Hermionelle. Sitten Sinkkitabletti nosti minut pystyyn ja menimme jatkamaan vapun viettoa. Emme kuitenkaan lopettaneet keskustelua, se vain jäin tauolle. Avasin tuon kirjan uudelleen vasta vuorokautta myöhemmin.

"Mä olin oikeessa. Mun neitsyys makso pari humalaa ja sen, että vähän silitettiin päätä. Ja sit mä vielä jatkan tätä edelleen."

"Me voidaan aina laskea, että S oli sun ensimmäinen. Tavallaanhan se oli."

"Niin mä voin itelleni kertoa. Mutta sekin on vaan tapa saada mun rappionarratiivista vakuuttavampaa."

"Tai tapa katsoa, että et mene rikki."

"Miks mun pitää olla tästä samaan aikaan niin onnellinen?"

"Lähdetään kävelylle."

Vaelsimme öisen kaupungin hiljaisissa kerrostalolähiöissä. Tuulessa tuoksui kevään mahdollisuus, tunsin taskussani yhtä vaille tyhjän tupakka-askin, jonka Χάος oli unohtanut sinne ja Sinkkitabletti täyttyi hiljaisuuden kertoillen minulle hiljaisella äänellä, miten kaktuksista irrotetaan siemenet. Lupasin itselleni, että polttaisin sen tupakan sitten, kun sydämeni taas oikeasti särkyisi.

En olisi koskaan uskonut, että tässä käivisi näin.

"Välillä vaan elämä sattuu" 

Niin. Sotkemaan suunnitelmat jos ei muuta.